Matkan varrelta

Sekalaisia kuvia matkan varrelta tähän saakka.

Alla: Kotoa pakatut aivo-snackit kurssia varten - punaista lihaa (poroa), pähkinöitä ja kaakaopapuja. Kaikkien vaikutus hermovälittäjäaineisiin on dopamiinitasoa nostava. Dopamiini vaikuttaa energiaan, motivaatioon, tuo hyvää ja innostunutta fiilistä.

Miehille dopamiinitason nostaminen on itse asiassa aikamoista alfauros-settiä. Näitä ruokia kannattaakin napsia niin isoilla aterioilla kuin välipaloiksi, mikäli esim. työssään tarvitsee strategista ajattelukykyä, itsevarmuutta ja draivia saada asiat tapahtumaan. Myös kananmunat on dopamiinitasoon positiivisesti vaikuttavia - siksi suosittelen niitä useimmiten asiakkailleni aamupalaksi. Tuollainen muutos on helpompi tehdä kuin hypätä maksamakkararuispalasta tai weetabixista pihviin ja pähkinöihin ;)

Jokaisella ihmisellä on luontaisesti joku neurotransmitteri joka dominoi hänen luonnettaan. Hermovälittäjäaineet ovat todella merkittävä tekijä terveydentilaa ajatellen: aivothan loppupeleissä määräävät pitkälti mitä kroppa tekee. Tämän oman dominantin neurotransmitterin löytäminen ja tasapainottaminen voi olla siten iso askel kohti oman optimaalisen suorituskyvyn (ja sydämen äänen) löytämistä.

Mitä enemmän on "itsensä keskellä" - niin fyysisesti kuin henkisesti, sitä mielekkäämpää elämä luonnollisesti on. Tasapainoinen aivotoiminta on yksi sekä mielenterveyden että optimaalisen hormonitoiminnan kulmakivistä. Kuka tahansa esim. masennuksesta kärsineistä tietää tämän!

Tänään Charles antoi meille kotiläksyiksi tällaisen testin - The Braverman Nature Assessmentin - tekemisen. Olen tehnyt sen itse jo aikaisemmin ja se löytyy Dr Bravermanin kirjasta nimeltä The Edge Effect.

Oma dominantti neurotransmitterini on asetyylikoliini. Optimaalinen suorituskyky tarkoittaa asetyylikoliiniluonteelle pursuilevaa luovuutta, ideointia, innostumista, muiden inspiroimista ja opettamista, avointa mieltä, sosiaalisuutta, romanttisuutta suhteessa, altruismia... juuri sitä, mitä olen parhaimmillani. Kun asetyylikoliinitaso on epätasapainossa, tällainen ihminen alkaa vetäytymään, on vielä normaalia vähemmän järjestelmällinen, asiat ei pysy hanskassa, muisti pätkii, kiputiloja joista ei saa selvyyttä. Hmh. Kuulostaa tutulta, kun mietin viime syksyä ja kevättä. No, ajattelin silti tehdä testin nyt vielä uudelleen - tiedän että minussa on hyvin vahvasti sekä asetyylikoliini- että dopamiiniluonnetta. Mielenkiintoista kuulla mitä Charles sanoo asiasta huomenna kun puhumme tästä lisää. Mutta tarkoitus ei ollut nyt vielä selostaa tämän päivän kurssiasioita, koska teen niistä erillisen postauksen. Palataan siis keskiviikkoon ja torstaihin.

Alla: Nostalgiaa - eka kertaa menossa autolla laivaan sitten kakaraiän. Tällöin vanhempien kanssa koko reissun kohokohta oli Tax Freen aukeaminen, josta kannoin säkkitolkulla Kina-riisipuffi-suklaarakeita ja noitapillejä. Parin kilon karkkilastin popsimisen jälkeen loppumatka menikin iloisessa sokerihumalassa ;) Kävin nuuhkimassa Tax Freen antia tälläkin kertaa ja hetken olin pahoillani itseni puolesta etten tällä erää pystynyt samaan - onneksi on Flow-haaste, muussa tapauksessa en olisi pystynyt vastustamaan kiusausta! Joskin tieto siitä, että joutuu Charlesin valvovan silmän alle, hiukan hillitsee tällaisia tekosia...

Alla: Laiva-aamiainen - buffetissa oikeiden valintojen tekeminen on helppoa. NOT. Vaikeaa siksi, että houkutuksia on ympärillä ihan järjettömästi. Siellä kuitenkin VOI valita oikein, kunhan päätöksen on tehnyt etukäteen eikä enää ravintolaan mennessä mietin voisiko vähäsen vai eikö voisi. Kuinka moni syö kotona neljä lautasellista ruokaa aamupalaksi, croissantteineen, lettu-marmeladi-systeemien, keksien, nakkien, pekonien, sämpylöiden ja muiden höttöjen kera, kysyn vaan? Näin meidän ympärillä suurin osa. En voi olla tarkkailematta ihmisten käyttäytymistä "vedetään koko rahalla" ruuan äärellä. Se on tosi mielenkiintoista.

Lounastauko Jönköpingissä. Svenska talande och jordgubbtorta med vispgrädde - och smaka på laxen min kompis! Eller hur? Köh, omalla ruotsillani ei pahemmin kehuskella, joten puhun suosiolla englantia. Edelliset on lähinnä muistoja seiskaluokan ruotsintunnilta, jolloin asenne uuden kielen opiskeluun oli loistava (tuloksena 10). Sen jälkeen tuli murrosiän kapinat ja todistukseen jämähti 7.

Jönköpingistä löysimme sattumalta Matvarufabrikenin, pikkuruisen paikallista, luomua ja osaksi myös raakaravintoa (ainakin tuotevalikoiman puolesta) suosivan kaupan/lounaspaikan/kahvilan. Aikaa pysähdykseen oli vain pari minuuttia, mutten voinut jättää kipaisematta nuuhkimaan tunnelmaa. Hyvin samantapainen paikka kuin Helsingin Maatilatori (Lasipalatsissa - kannattaa käydä tsekkaamassa, jos ei vielä ole tuttu paikka!). Ihania tämmöiset :) Joni tykkäsi kahvista kovasti.

Löytyi myös hyllyllinen ylihinnoiteltuja raw foodeja ja superfood-juttuja kauniissa pakkauksissa :)

Nyt Biosignature-raporttien kimppuun... moni asiakas odottaa omaansa taas kuumeisesti. Ja aamulla kirjoitan sitten tästä ensimmäisestä kurssipäivästä - postaan tänne tänään tekemämme käsitreenit, kannattaa testata sillä ne oli oikeasti tosi hauskoja!

.

Perjantaina alkaa Poliquinin Body Composition Internship Ruotsissa... ja mitä ihmettä, tulen kipeäksi! Nenä vuotaa kuin seula, yöllä vielä poskionteloitakin alkoi jomottaa ja aamulla heräsin 4:45 saamatta enää unta. Voi elämä, ei voi muuta sanoa.

En ole ollut flunssassa 1,5 vuoteen - itse asiassa en kertaakaan sen jälkeen kun aloitin D3-vitamiinin käytön isoilla (5000-10 000IU/pv) annoksilla. D3-taso nousi oletettavasti aivan nollassa olleesta (en ollut koskaan käyttänyt sitä, enkä ole mikään intohimoinen auringonpalvoja) huhtikuun 189nmol/l -tasolle. Nyt se on kesän aikana tippunut 138nmol/l -tasolle, kun en ole käyttänyt D3:a pillerimuodossa. Taso pitäisi olla vähintään 80nmol/l, ja mikäli halutaan ehkäistä sairauksia (rintasyöpä jota meilläkin on suvussa jne.) tulisi tason olla siellä 150nmol/l paikkeilla.

Tuossa on muuten hyvä esimerkki siitä, miten herkkä tuo D-vitamiinitason vaihtelu on, mikäli sitä ei käytä ravintolisänä. Emme vaan yksinkertaisesti saa sitä riittävästi täällä pohjolassa, edes kesällä (ei vissiin riitä, että käy keskiyön auringossa paistattelemassa jos päivät menee toimistolla)! Ihmettelen tuota oman tasoni laskua siksi, että vietin koko kesäkuun Madeiralla ja tietoisesti olin joka päivä auringossa ilman voiteita vähintään 30 minuutin ajan. Silti se on tullut alas noinkin paljon. Kannattaa kyllä käydä mittauttamassa oma D3-tasonsa verestä (lääkäriltä voi pyytää lähetteen 25-OH(D) -labraan, ilman lähetettä hinta on n. 50e). D3-taso on kuitenkin yksi voimakkaimmin immuunipuolustukseen vaikuttavista tekijöistä. Joskaan tänään sitä ei meinaisi uskoa ;)

Tuo puolitoista vuotta ilman flunssia on minulle TODELLA hyvä saavutus. Muistan äimistelleeni joskus aiemmissa blogeissani, kun olin kipeänä joka toinen kuukausi. En usko että D3 on ainoa syy, varmasti myös puhtaampi ravinto, säännöllinen ravintolisien käyttö ja treenimäärien karsiminen on nostanut vastustuskykyä. Kun tähtäsin vielä kisoihin, ei treeniviikko ollut mitään jos treenituntien määrä jäi alle kahdeksaan. Ja usein se keikkui siellä päälle kymmenessä, silloinkin kun kisoja ei edes ollut näköpiirissä. Nyt tuo tuntuu jotenkin kovin vieraalta maailmalta.

Fitnessmaailma... en tajua, miten en vieläkään pysty päästämään siitä irti. Toisaalta ihailen, toisaalta vierastan kisaajien ajatusmaailmaa ihan valtavasti. Salaa mieleni sopukoissa joskus mietin, miten mielettömän hienoa olisi lähteä testaamaan omaa tietotaitoa joka Biosignaturen kautta on kertynyt. Sen avulla kisakunnon optimoiminen voisi tapahtua ihan toisella tavalla kuin aiemmin, ilman järjettömiä tuntimääriä aerobista liikuntaa ja näivetystä alle tuhannen kalorin dieetillä. Yritän edelleen selittää itselleni, että kisa-aika on mennyttä elämää ja etten halua enää olla osa sitä. Se on valhe. Toisaalta janoan valtavasti sitä tietoista pyrkimystä päämäärään, sitä kun kuntoa rakennetaan joka ikinen päivä koko elämäntavan ollessa yhteen asiaan fokusoitunutta. Sen verran projekti-ihminen olen, että sytyn hullun lailla tietyn mittaisista ja täsmälliseen lopputulokseen tähtäävistä projekteista.

Noilla Helsingin reissuilla olen vuoron perään tehnyt Biosignature-mittauksia Wileniuksen Peterille ja muuten vaan nähnyt häntä milloin teekupin, milloin salaatin äärellä. Ystävystyimme sinä vuonna kun Peter kisasi ensimmäisen kerran. Hän on hyvin erityislaatuinen persoona, timantinkovalla mielellä varustettu huippu-urheilija. Moni mies taitaa nähdä Peterin geneettisesti lahjakkaana kisaajana, naiset roomalaiseen veistokseen verrattavissa olevana vartalona. Ehkä nekin asiat ovat totta, mutta minä toivoisin että useampi näkisi Peterin hänen käsittämättömän mielenlaatunsa kautta. Ja sen sanon vielä että tähän ei liity mitään sen ihmeellisempää palvontaa - olen erittäin onnellisesti naimisissa, kiitos vaan - sillä minua on aina kiehtonut sellaisen ihmisen mieli, joka on motivoitunut laittamaan ihmisen liikkeelle eikä ole "en minä pysty" -uskomusten vallassa.

Olen niin älyttömän kiitollinen siitä, että kilpaileminen on tuonut minulle upeita ystävyyssuhteita, niin nais- kuin miespuolisiinkin kisaajiin. Vaikka kisalavalla touhu näyttää todella pinnalliselta, on lavan ulkopuolella monissa näistä ihmisissä uskomatonta syvyyttä. Ja monissa ei ole - senkin olen nähnyt. En jaksa olla kiinnostunut pelkästä "tänään podataan etureiden ulkosyrjää ja syödään maitorahkaa jossa on 150 kaloria, vielä 200 jäljellä tänään" -jutuista. Pitää olla jotain syvempää, perustavanlaatuista persoonallisuutta.

Peterin kanssa olemme käyneet monia keskusteluita huippu-urheilijan mielentilasta ja unelmien toteuttamisesta (lempiaiheeni aina ja ikuisesti!). Sen olen tajunnut, että siinä missä Peterin mieli todella on juuri niin hullu kuin maailman ykköspaikalle tähtäävällä se pitää olla, en minä ole todellakaan samanlainen. Enkä varmaan siksi voisi koskaan samalle tasolle yltääkään, vaikka sitten päättäisinkin vielä kilpailla. Minulle kisaaminen oli itselleni näyttämistä, täsmälliseen päämäärään pyrkimistä, jatkuvaa oppimista ja omien rajojen venyttämistä. Muiden inspiroimisesta nautin myös aivan valtavasti. Nuo asiat taitavat edelleenkin johtaa elämääni, toisilla osa-alueilla vain.

Seppo Rädyn teksti Hesarissa kesällä otsikolla "Ollaanko urheilijoita vai leikitäänkö vaan?" paljastaa huippu-urheilijan mentaliteetin raadollisuuden. Tiedän että Peter on juuri tällainen ja siksi tulee vielä voittamaan MM-kisat kun aika on oikea.

Perheelleen tai työlleen omistautuneita ihmisiä ymmärretään. Tai niitäkin, jotka sijoittavat vaikka puutarhan ehostukseen tai uuden auton vanteisiin tuhansia euroja. Huippu-urheilijat ovat jotain ihan toista sakkia, joille ymmärrystä ei pahemmin heru - ainakaan marginaalilajeissa, kuten kehonrakennus tai fitness. Body fitness -aikana kisadieettiä tai treenejä varten aamulla tarvittaessa kello 5 nousemista piti selitellä. Miksi sitä ei tarvitse, että joku matkustaa ympäri maailmaa uransa takia, tai on valmis venymään äärirajoille perheensä hyvinvoinnin vuoksi? Siksikö, että nämä jälkimmäiset tavoitteet ovat jotenkin jalompia, yhteiskuntaa tai muita ihmisiä hyödyttäviä?

Kuulin jokin aika sitten hyvän lausahduksen. Se liittyi aiheeseen, jossa pohdittiin ovatko urheilijat narsisteja. En muista tarkalleen miten juttu meni, mutta päätelmä oli se, että todellisuudessa urheilijoita ihaillaan siksi, että he tekevät sitä, mitä 99% ihmisistä ei koskaan tee - etenevät kohti isoja unelmiaan, niitä joista jokainen meistä unelmoi lapsena. Urheilijoille elämä oman lajinsa vaatiman elämäntavan mukaisesti on kuin peli. Ehkä osa heistä toteuttaa juttuaan ulkoisten paineiden alla. Mutta en usko että he ovat niitä, jotka yltävät parhaisiin suorituksiin. Sydämen polte on se juttu, joka tuo huippusuorituksia. Peterin kanssa jutellessa olen jotenkin alkanut ymmärtää sen, miten laji voi samalla olla toisinaan henkisesti järkyttävän raskas mutta silti jotain, mitä ihminen haluaa enemmän kuin mitään muuta. Ja sitä kohti pyrkiminen mielestäni on jotenkin äärettömän kiehtovaa. Mikä saa ihmisen tekemään tällaisia asioita koko muun elämänsä kustannuksella? Ego? Vai joku muu?

Kisaaminen oli minulle ennemminkin kasvumatka kuin varsinainen voittajan nälällä rakennettu kilpaurheilusuoritus. Onko se väärin? Minun mielestäni ei. Peterin mielestä kyllä ;) Tästä ollaan saatu hyviä vääntöjä aikaan. Kisaaminen oli kuitenkin minulle ponnahduslauta johonkin suurempaan: uranvaihtoon, henkilökohtaiseen kasvuun, ehkä jollain tavalla näkyvyyden ja tunnettuuden synnyttämiseen. Ilman kisaamista ja Fastin tukea siinä ei esimerkiksi yrittäjätaipaleeni olisi ollut niin ruusuinen. Sen vuoksi tulen aina olemaan kiitollinen siitä, että kilpailin. Ja jos vielä joskus teen niin, menen kisaan omien motiivieni viemänä, niinkuin aiemminkin. Viime kevään yritys lähteä kisaan ei tullut sydämestä - se oli enemmän itselleni rakentaman paineen ja kuvittelemieni odotusten luomaa, eikä se ole oikea syy lähteä leikkiin.

Mielestäni Gustafsbergin Jutta - jota arvostan hänen yrittäjämentaliteettinsa ja huikean asenteensa vuoksi todella korkealle - on tästä ponnahduslauta-asiasta loistava esimerkki. En siis yritä verrata itseäni Juttaan, mainita vain miten kilpaileminen voi synnyttää jotain paljon suurempaa. Jutan aikaansaama julkisuusmylly on saanut yli 10 000 suomalaista liikkeelle ja parantamaan ruokavaliotaan. Se on aivan huikea saavutus!

Vaikka oma ravintovalmennukseni pohjautuu monella tavalla erilaisiin, enemmän opetuksellisiin kuin suorien ohjeiden laatimisen kautta tuloksia tekeviin metodeihin, olen silti sitä mieltä että kaikki tällainen mitä Jutta&Bull tekevät on mahtavaa promoa koko hyvinvointialalle. Suuren volyymin myötä osa porukasta saa aina aivan loistavia tuloksia. Ne, ketkä eivät saa, hakeutuvat ehkä myöhemmin jonnekin muualle. En haluaisi ajatella ketään tällä samalla alalla toimivaa kilpailijaksi, vaan ennemmin pyrkiä siihen ajatusmalliin että kun toimijoita on paljon, löytää varmasti jokainen sieltä itselleen sopivan valmentajan ja valmennusmallin. Siinä missä Biosignature ja omat Precision Nutritionin filosofioita noudattelevat valmennusoppini sopivat joillekin, toisille ne voivat olla ihan vääränlaisia!

Minun asiakkaistani moni tulee nykyisin vastaanotolle juuri siksi, että he ovat kuulleet saavansa empaattista, yksilöllisesti heidän elämäntilanteensa ymmärtävää valmennusta ja oppivansa syömään oikein sen sijaan, että laatisin heille dieetin jota noudatetaan X viikkoa. Toisille tämä malli sopii ja toisille ei.

Sen olen nähnyt käytännössä tämän 1,5 vuoden aikana, että niistä asiakkaista, joille olen tehnyt "syö tätä ja tätä, ei saa poiketa ruokavaliosta" -dieetin epäonnistumisprosentti elämäntapamuutoksessa on noin 90%. Alussa nimittäin tein lappuja jotka piti kulkea mukana joka paikassa. Huomasin hyvin nopeasti, että se ei ole kestävä malli muutokseen ja monien kohdalla aiheuttaa valtavaa ahdistusta varsinkin kaikissa normaaliin elämään kuuluvissa poikkeustilanteissa. Sen sijaan asiakkaat, jotka alusta lähtien OPETTELEVAT itse mitkä ruoka-aineet heille sopivat, saavat toisinaan hitaammin tuloksia aikaan, mutta nuo tulokset ovat pysyviä. Varmasti monilla GoFatGo-dieettiläisilläkin näin on - niillä, ketkä ymmärtävät että kyse on kokonaisvaltaisesta muutoksesta ajattelutavassa ja arjen rutiineissa.

Minulle on tärkeää, että voin opettaa itseni asiakkailleni tarpeettomaksi. En halua heidän tulevan riippuvaisiksi minun palveluistani. Tämä homma ei ole mikään Painonvartijat, jonne palataan aina takaisin pudottamaan ne kesän tai joulun aikana tulleet viisi kiloa. Haluan, että he oppivat minulta sen mitä on opittavana ja jatkavat omaa elämäänsä uudet ja aidosti opitut asiat takataskussa, riippumatta siitä paljonko minä tästä rahallisesti hyödyn. MUTTA - kisaan tähtäävällä homma on tietysti eri. Tällöin tuon opitun päälle on hyvä rakentaa se tiukka pohja, josta ei luisteta missään tilanteissa.

Palatakseni vielä tähän kisa-aiheeseen... viimeksi mietimme Peterin kanssa sitä, miksi kilpaurheiluun omistautumista sillä todellisuudessa huippusuorituksiin tarvittavalla tasolla ei ymmärretä. Huippu-urheilijan on pystyttävä suhtautumaan olemiseensa toisinaan kylmästikin, kuten Räty tuossa linkittämässäni kolumnissa raadollisesti mainitsee. Siinä saa mennä puoliso yksin juhannustansseihin tai pahimmassa tapauksessa kävellä ovesta ulos, jos ymmärrystä urheilulajin vaatimuksista ei kykene sisäistämään.

Extreme-tuloksia hakiessa myös elämäntapamuuttujan kohdalla tämä sama asia voi pitää paikkansa - siitä hyvänä esimerkkinä PN:n Lean Eating -valmennuksen & Biosignature-mittauksia elämäntapamuutoksensa aikana hyödyntäneen Tytin (tuleva työntekijämme myös!) huikea muutos puolessa vuodessa. Tällaisia tuloksia harvemmin saa aikaan summittaisella, "huvittaakohan mua tänään vai ei" -asenteella. Tytti on valmentajakollega Krista Scott-Dixonin sanojen mukaan "superstar of her mindset and dedication". En voisi olla enempää samaa mieltä! Vai mitä ajattelette tämän kolmen lapsen äidin muutoksesta?

Mielenkiinnolla seuraan minne Tytti päätyy... puolen vuoden aikana likka on aloittanut esimerkiksi maastavedon tekemisen nollista ja vetää nyt sarjoja yli sadalla kilolla. Ihan huimaa! Tässäkin kohti voin vaan sanoa, että tällaisten ihmisten saaminen omaan tiimiin on jotakin mihin kiitossanat eivät riitä. Siinä missä esimerkiksi Peter inspiroi minua kilpaurheilijan hulluudellaan, Tytti puolestaan inspiroi sen kautta että hänellä on kokonainen pesue ympärillään pyöritettävänä ja monta hankalaa elämänkokemusta takanaan. Se antaa toivoa myös tällaiselle tavalliselle tallaajalle, joka toisinaan luiskahtaa siltä omalta unelmiensa tavoittelun uomaltaan ja joutuu pohtimaan, onko itsestä sittenkään siihen mitä on tekemässä.

Kesällä lukemaani Screw It, Let's Do It -kirjaa lainaten:

"Have faith in yourself

Believe that anything can be done

Live life to the full

Never give up"

- Sir Richard Branson

Helsingin helmiä

Olen viime kesästä saakka reissannut Helsingissä tasaisin väliajoin, 1-3 kertaa kuussa useamman päivän reissulla. Jollekin päivittäin pitkiä työmatkoja kulkevalle tämä voisi olla vähän, mutta minun elämääni näinkin yksinkertainen lisäys on tuonut... hmm, toisaalta jännitystä ja toisaalta stressiä! Reissuilla aina treenien, syömisten ja aikataulujen järjestely on oma projektinsa. Varsinkin kun toisinaan työpäivät venyvät lähes 14-tuntisiksi. Periaatteessa tuossa ei ole mitään järkeä, mutta toinen vaihtoehto on sitten viipyä Helsingissä viikko. Ennemmin elän tätä elämääni Tampereella ja käyn pikavisiitillä tekemässä intensiivipäiviä.

Olen majaillut milloin siskoni tai ystäväni luona Punavuoressa tai Satun luona Espoossa. Siinä missä Satun kanssa aiemmin juttua riitti fitnessistä aamusta iltaan, liikkuvat puheenaiheet nykyisin enemmän funktionaalisen lääketieteen ihmeellisessä maailmassa (käymme kuukausittain samoja kursseja Paula Heinosen opetuksessa) ja muissa "tavallisen elämän" aiheissa. Niin ne ajat vaan muuttuu. Kahdesta fitnesshörhöstä on kasvanut ilmeisesti jotain muuta. Liekö se huonoa kehitystä loppupeleissä, jos välillä katseen siirtää omasta navasta ympäröivään maailmaan :)

Rrrrrakastan Helsingissä Punavuoren, Ullanlinnan ja Eiran aluetta. Siellä tulee käytyä usein kävelylenkeillä ja muuten vaan samoilemassa. Joka reissun must-visiitteihin kuuluu aina Korkeavuorenkadun Sis Deli. Sen edessä on rakkaan pikkusiskon kanssa juotu monet aamuteet ja -kahvit.

Kahdella viime kerralla olen poikennut Helsingissä myös uudessa Caneli Cafe & Shopissa (Iso Roba 46 C) smoothiella ja raakasuklaalla. Siellä persoonallisen Nima-omistajan käsissä syntyvät herkkusmoothiet superfoodeilla höystettyinä. Viimeksi mukaan tarttui myös ärhäkän makuinen ja aika lujaa potkiva Marine Phytoplankton, jota olen lätrännyt ennen ja jälkeen treenien. Plussaa muuten Canelille siitä, että saa puhua englantia :)

Viimeksi kävin visiitillä Canelissa Kemikaalicocktailin Nooran kanssa, joka arvoituksellisesti bloggasikin paikasta kivojen kuvien kanssa Kempparissa otsikolla "!!!". Hauskasti olin osunut tuon yhden ruudun nurkkaan :) Nooran kanssa aloittelemme tässä syksyn mittaan kuntoprojektia. Katsotaan mitä alkaa tapahtumaan säännöllisen kotitreenin myötä! Samana päivänä paikalle osui myös Viidakkomies-Olli ja juttuahan olisi tietysti taas piisannut vaikka useammaksi tunniksi.

Elokuun alun reissun jännittävin tapahtuma oli Tammen kustantamolla käyminen. Tapasin tulevan kustannustoimittajani ja löimme lukkoon aikatauluja Biosignature-aiheisen kirjani tiimoilta. Sain toukokuussa Suomen Tietokirjailijoiden apurahan kirjaa varten. Enpä olisi tuota hakenut ilman isäni kannustusta! Apurahojen tultua julki sain myös yhteydenoton Tammelta ja kuulin heidän kiinnostuksestaan kustantaa kirja. En voi taas kun pyöritellä silmiä, koska monta vuotta jossain mielen sopukoissa on siintänyt unelma kirjan julkaisemisesta. Ei mitään sellaista kirjaa, joka painetaan jossain autotallissa ja myydään naapureille. Vaan sellaisen kirjan, joka puhuttaa ihmisiä, näkyy kirjakauppojen mainoksissa ja on siellä standilla näkyvissä uusien kirjojen joukossa. Katsotaan miten tämän kanssa käy, mutta jännältä tämä kaikki kuitenkin tuntuu :)

Parin viikon päästä on taas seuraava reissu tiedossa. Tällä kertaa olen Helsingissä viikon, kun sinne on nyt kasautunut niin paljon kaikenlaista tekemistä. Olen jotenkin niin iloinen, että lokakuun jälkeen uudet asiakkaat pääsevät Annen ja Emman hoiviin, jotka ovat Helsingissä tavoitettavissa viikottain. Esimerkiksi toukokuussa tapasin viiden Helsinki-päivän aikana yli 60 asiakastani. Normaaleihin päiviin mahtuu useimmiten 12-16 asiakasta riippuen siitä, kuinka monta uutta on tulossa. Huhtikuusta asti on moni joutunut jonoon, kun paikkoja ei vaan ole riittänyt kaikille jotka haluaisivat tulla mittaukseen.

Tuolloin maalis-huhtikuussa piiputin oikein kunnolla. Olin ottanut käytännössä kaikki asiakkaat vastaan, haluten auttaa kaikkia ja yrittäen olla kaikille kaikkea. Tämän seurauksena illat venyivät koneen äärellä monesti yöhön ja omat treenit jäivät minimiin, kun itsestä ei vaan enää riittänyt yhtään mihinkään. Eli sekin nähtiin ettei tuo ole kovin toimiva konsepti! Kamalinta tällaisessa tilanteessa on se, ettei sitä halua myöntää ääneen. Häpesin tilannetta niin paljon, että en kehdannut sanoa oikein kenellekään.

Nyt vasta tajuan, että olen pitkään itse vähätellyt sitä, miten loppuun kulutin itseni. Tällä hetkellä yksi tärkeimmistä asioista onkin se, että opin vetämään rajat sille, kuinka paljoon minun tulee riittää ja ylipäätään kenelle. Kun töitä tekee poltteella ja on tällainen juniori näissä hommissa, tulee usein tiettyjen asiakkaiden juttuihin paneuduttua monenkin päivän ajaksi. Onko se tyhmyyttä, että tekee enemmän kuin odotetaan? Vai jotain muuta? Janoan vastausten löytämistä kysymyksiin, joihin edes lääkärit eivät ole osanneet sanoa juuta eikä jaata. Kerron kyllä avoimesti, etten yritä leikkiä lääkäriä, se ei ole minun hommani. Tällöin luen lisää, kyselen, kaivan tietoa ja yritän löytää jonkun langanpään mihin tarttua. Joskus se onnistuu ja joskus ei. Ehkä tässä on vielä ripaus sitä insinööriminää, joka rakastaa ongelmanratkaisua.

Charles Poliquinin neuvo viime marraskuussa minulle: "Become a problem solver."

Ja sitähän kohti tässä vähitellen on menty.

Täytyy muuten sanoa, että en pysty käsittämään kuinka esim. terveyskeskuslääkärit pystyvät tekemään omaa työtään. Sellaisessa hommassahan ihmisiä tulee sisään kuin liukuhihnalla. Miten työhön voi asennoitua niin, että pystyy ottamaan jokaisen vastaan omana yksilönään, jaksaen aidosti kuulla heidän tarinansa ja neuvoa välittäen?

Tunnistan itsessäni nykyisin herkemmin sen, kun oman jaksamisen raja alkaa ylittyä. Siinä kohti ihmiset eivät tahdo enää pysyä mielessä ja läsnäolo on hankalampaa kuin normaalisti. Hetkessä ajatukset tahtovat siirtyä jo seuraaviin asioihin jotka pitää muistaa. Se ei tunnu kivalta, koska haluan että jokainen vastaanotollani käyvä voi aidosti tuntea sen, että olen hänestä yksilönä kiinnostunut. Sillä tavalla toivon itse saavani palvelua, kun käyn muiden vastaavanlaisissa ammateissa toimivien luona.

Nyt vasta olen alkanut havahtumaan siihen, että valmentajankin pitäisi hankkia itselleen henkilökohtainen valmentaja. Ehkä näin ne omat palikat pysyisivät kasassa paremmin ja loppuunpalamisen voisi välttää. Mielenkiinnolla odotan, mitä tästä syksystä tulee, kun apuna on jälleen Teemu ja tuttavaporukalla koottu Mastermind-rinki, josta tsemppihenkeä ei ainakaan puutu.

Sinustako Biosignature-ohjaaja?

Kesähiljaisuus loppuu tänään! Nyt alkaa olla niin ikävä jo tätä bloggaamista että sehän täytyy sitten sisällyttää päiväohjelmaan :) Olen koko kesän pyrkinyt tekemään mahdollisimman paljon niitä asioita jotka inspiroivat ja innostavat juuri siinä hetkessä missä olen. Kirjoittaminen on ollut taka-alalla, lukeminen ja opiskelu sitäkin enemmän nenän edessä kirjojen muodossa. Olen elänyt offline-elämää enemmän kuin aikoihin ja se on tehnyt mielettömän hyvää.

Koska minulle on tullut kesän aikana paljon viestejä koskien Biosignature-koulutuksia, ajattelin jakaa tässä kirjeen jonka lähetin kaikille Biosignature-mittaajan paikkaa hakeneelle. Perustimme mieheni kanssa loppukeväästä uuden, yhteisen yrityksen jonka nimissä jatkossa tulen tekemään niin ravintovalmennusta, treeni- ja ravinto-ohjelmien suunnittelua ja ohjausta kuin myös Biosignature-mittauksia.

Syksyllä joukkoomme liittyy useampi yhteistyökumppani jotka tulevat myös tekemään Biosignaturea ympäri Suomea. Näin saan itse enemmän aikaa minulle itselleni ja uusille projekteilleni... joista kirjoitan pian lisää. Olen saanut Suomen Tietokirjailijoilta apurahan Biosignature-aiheista kirjaa varten. Vihdoin pääsen jakamaan kaikkea tätä vuosien ajan keräämääni tietoa :)

Jos olet kiinnostunut Biosignature-ohjaajaksi kouluttautumisesta, voi tästä kirjeestä olla sinulle apua.

"Hei kaikki Biosignature-ohjaajan paikkaa hakeneet,

Lähetän teille hakemuksen lähettäneille nyt yhteisesti sähköpostia. Saimme yllättävän monta vastausta Facebook-ilmoitukseemme ja voin sanoa, että valinta ei ollut helppo - tämän vuoksi myöskään moni teistä ei ole kuullut meistä vaikka lupasimme ottaa yhteyttä jo aikaa sitten. Pyrimme pohtimaan, ketkä olisivat sellaisia henkilöitä jotka voivat aloittaa ohjaajan työn välittömästi koulutuksen jälkeen. Samoin persoonallisuutta arvostamme korkealle. Olemme löytäneet kaksi innostunutta ja innostavaa henkilöä näihin tehtäviin.

Kiitän jokaista teistä hakemuksestanne ja kiinnostuksesta paikkaa kohtaan! Arvostan rohkeuttanne lähteä unelmoimaan uudesta ja itselle tuntemattomasta alueesta. Se on mielettömän hieno piirre jokaisessa.

Tavoitteemme on laajentaa Biosignature-liiketoimintaa tulevan syksyn ja ensi kevään aikana. Toivon, että juttu saa tulta alleen ja voimme jossain vaiheessa palkata mittaajia myös muualle Suomeen kuin pääkaupunkiseudulle. Tällä kertaa teimme valinnat sen perusteella, missä asiakkaita on jo valmiiksi eniten.

Seuraavaa hakua ajatellen haluan kannustaa teistä jokaista seuraaviin asioihin - nämä tulevat auttamaan myös jos päätät lähteä kurssille itsenäisesti:

1) Opiskele itsenäisesti niin paljon kuin mahdollista: tutustu Charles Poliquinin työhön niin voimaharjoittelun- kuin myös ravintovalmennuksen saralla. Osta Charlesin kirjat (niitä voit tilata myös meiltä), lue hänen nettisivujensa artikkeliosio läpi. Hanki Amazonista kirjoja hormonitasapainosta (mm. Cortisol Connection, Thyroid Balance, Suzanne Somersin kirjat), ravinnosta (mm. Loren Cordain: Paleo diet for athletes, Sally Fallonin kirjat), mielen hyvinvoinnista ja ruoka-aineiden ajoittamisesta (mm. Mood Cure, The Edge Effect) jne. LUE, LUE, LUE. Biosignature-ammattilaisena sinun täytyy opiskella joka ikinen päivä lisää. Valmistaudu tähän henkisesti jo nyt ja ymmärrä, että mitä enemmän luulet tietäväsi, sitä vähemmän todella tiedät (huomaan tämän joka ikinen päivä edelleen) :)

2) Varaa aika Biosignature-analyysiin sinulle itsellesi. Kun opit itsestäsi lisää, voit myös helpommin auttaa toisia. Käy läpi erilaisia ravintolisäprotokollia oman hormoniprofiilisi parantamiseksi. Biosignaturessa parhaat tulokset nähdään 95% tapauksista silloin, kun yhdistetään ravinto, treeni ja ravintolisäohjelmat. Tule tutuksi näiden kanssa.

3) Jos et harrasta vielä painoharjoittelua, aloita se - tosissaan. Koska Poliquin suosittelee pääasiallisena urheilulajina kaikille painoharjoittelua, on punttitreenin tuntemuksesta sinulle valtava etu kurssille mennessäsi ja työn aloittaessasi. Harkitse PICP 1 ja 2 -kurssien käymistä.

Jos / kun nämä asiat ovat kunnossa, voit olla varma että seuraavassa työnhaussa saat haastattelukutsun. Lisäksi arvostamme persoonallisia hakemuksia perinteisten CV-hakemusten sijaan :) Kerro meille, miksi juuri SINÄ - sinun persoonasi - olisi meidän tiimiimme sopivin lenkki.

Oikein hyvää kesää jokaiselle!"