.

|
Perjantaina alkaa Poliquinin Body Composition Internship Ruotsissa... ja mitä ihmettä, tulen kipeäksi! Nenä vuotaa kuin seula, yöllä vielä poskionteloitakin alkoi jomottaa ja aamulla heräsin 4:45 saamatta enää unta. Voi elämä, ei voi muuta sanoa.

En ole ollut flunssassa 1,5 vuoteen - itse asiassa en kertaakaan sen jälkeen kun aloitin D3-vitamiinin käytön isoilla (5000-10 000IU/pv) annoksilla. D3-taso nousi oletettavasti aivan nollassa olleesta (en ollut koskaan käyttänyt sitä, enkä ole mikään intohimoinen auringonpalvoja) huhtikuun 189nmol/l -tasolle. Nyt se on kesän aikana tippunut 138nmol/l -tasolle, kun en ole käyttänyt D3:a pillerimuodossa. Taso pitäisi olla vähintään 80nmol/l, ja mikäli halutaan ehkäistä sairauksia (rintasyöpä jota meilläkin on suvussa jne.) tulisi tason olla siellä 150nmol/l paikkeilla.

Tuossa on muuten hyvä esimerkki siitä, miten herkkä tuo D-vitamiinitason vaihtelu on, mikäli sitä ei käytä ravintolisänä. Emme vaan yksinkertaisesti saa sitä riittävästi täällä pohjolassa, edes kesällä (ei vissiin riitä, että käy keskiyön auringossa paistattelemassa jos päivät menee toimistolla)! Ihmettelen tuota oman tasoni laskua siksi, että vietin koko kesäkuun Madeiralla ja tietoisesti olin joka päivä auringossa ilman voiteita vähintään 30 minuutin ajan. Silti se on tullut alas noinkin paljon. Kannattaa kyllä käydä mittauttamassa oma D3-tasonsa verestä (lääkäriltä voi pyytää lähetteen 25-OH(D) -labraan, ilman lähetettä hinta on n. 50e). D3-taso on kuitenkin yksi voimakkaimmin immuunipuolustukseen vaikuttavista tekijöistä. Joskaan tänään sitä ei meinaisi uskoa ;)


Tuo puolitoista vuotta ilman flunssia on minulle TODELLA hyvä saavutus. Muistan äimistelleeni joskus aiemmissa blogeissani, kun olin kipeänä joka toinen kuukausi. En usko että D3 on ainoa syy, varmasti myös puhtaampi ravinto, säännöllinen ravintolisien käyttö ja treenimäärien karsiminen on nostanut vastustuskykyä. Kun tähtäsin vielä kisoihin, ei treeniviikko ollut mitään jos treenituntien määrä jäi alle kahdeksaan. Ja usein se keikkui siellä päälle kymmenessä, silloinkin kun kisoja ei edes ollut näköpiirissä. Nyt tuo tuntuu jotenkin kovin vieraalta maailmalta.

Fitnessmaailma... en tajua, miten en vieläkään pysty päästämään siitä irti. Toisaalta ihailen, toisaalta vierastan kisaajien ajatusmaailmaa ihan valtavasti. Salaa mieleni sopukoissa joskus mietin, miten mielettömän hienoa olisi lähteä testaamaan omaa tietotaitoa joka Biosignaturen kautta on kertynyt. Sen avulla kisakunnon optimoiminen voisi tapahtua ihan toisella tavalla kuin aiemmin, ilman järjettömiä tuntimääriä aerobista liikuntaa ja näivetystä alle tuhannen kalorin dieetillä. Yritän edelleen selittää itselleni, että kisa-aika on mennyttä elämää ja etten halua enää olla osa sitä. Se on valhe. Toisaalta janoan valtavasti sitä tietoista pyrkimystä päämäärään, sitä kun kuntoa rakennetaan joka ikinen päivä koko elämäntavan ollessa yhteen asiaan fokusoitunutta. Sen verran projekti-ihminen olen, että sytyn hullun lailla tietyn mittaisista ja täsmälliseen lopputulokseen tähtäävistä projekteista.

Noilla Helsingin reissuilla olen vuoron perään tehnyt Biosignature-mittauksia Wileniuksen Peterille ja muuten vaan nähnyt häntä milloin teekupin, milloin salaatin äärellä. Ystävystyimme sinä vuonna kun Peter kisasi ensimmäisen kerran. Hän on hyvin erityislaatuinen persoona, timantinkovalla mielellä varustettu huippu-urheilija. Moni mies taitaa nähdä Peterin geneettisesti lahjakkaana kisaajana, naiset roomalaiseen veistokseen verrattavissa olevana vartalona. Ehkä nekin asiat ovat totta, mutta minä toivoisin että useampi näkisi Peterin hänen käsittämättömän mielenlaatunsa kautta. Ja sen sanon vielä että tähän ei liity mitään sen ihmeellisempää palvontaa - olen erittäin onnellisesti naimisissa, kiitos vaan - sillä minua on aina kiehtonut sellaisen ihmisen mieli, joka on motivoitunut laittamaan ihmisen liikkeelle eikä ole "en minä pysty" -uskomusten vallassa.

Olen niin älyttömän kiitollinen siitä, että kilpaileminen on tuonut minulle upeita ystävyyssuhteita, niin nais- kuin miespuolisiinkin kisaajiin. Vaikka kisalavalla touhu näyttää todella pinnalliselta, on lavan ulkopuolella monissa näistä ihmisissä uskomatonta syvyyttä. Ja monissa ei ole - senkin olen nähnyt. En jaksa olla kiinnostunut pelkästä "tänään podataan etureiden ulkosyrjää ja syödään maitorahkaa jossa on 150 kaloria, vielä 200 jäljellä tänään" -jutuista. Pitää olla jotain syvempää, perustavanlaatuista persoonallisuutta.

Peterin kanssa olemme käyneet monia keskusteluita huippu-urheilijan mielentilasta ja unelmien toteuttamisesta (lempiaiheeni aina ja ikuisesti!). Sen olen tajunnut, että siinä missä Peterin mieli todella on juuri niin hullu kuin maailman ykköspaikalle tähtäävällä se pitää olla, en minä ole todellakaan samanlainen. Enkä varmaan siksi voisi koskaan samalle tasolle yltääkään, vaikka sitten päättäisinkin vielä kilpailla. Minulle kisaaminen oli itselleni näyttämistä, täsmälliseen päämäärään pyrkimistä, jatkuvaa oppimista ja omien rajojen venyttämistä. Muiden inspiroimisesta nautin myös aivan valtavasti. Nuo asiat taitavat edelleenkin johtaa elämääni, toisilla osa-alueilla vain.

Seppo Rädyn teksti Hesarissa kesällä otsikolla "Ollaanko urheilijoita vai leikitäänkö vaan?" paljastaa huippu-urheilijan mentaliteetin raadollisuuden. Tiedän että Peter on juuri tällainen ja siksi tulee vielä voittamaan MM-kisat kun aika on oikea.

Perheelleen tai työlleen omistautuneita ihmisiä ymmärretään. Tai niitäkin, jotka sijoittavat vaikka puutarhan ehostukseen tai uuden auton vanteisiin tuhansia euroja. Huippu-urheilijat ovat jotain ihan toista sakkia, joille ymmärrystä ei pahemmin heru - ainakaan marginaalilajeissa, kuten kehonrakennus tai fitness. Body fitness -aikana kisadieettiä tai treenejä varten aamulla tarvittaessa kello 5 nousemista piti selitellä. Miksi sitä ei tarvitse, että joku matkustaa ympäri maailmaa uransa takia, tai on valmis venymään äärirajoille perheensä hyvinvoinnin vuoksi? Siksikö, että nämä jälkimmäiset tavoitteet ovat jotenkin jalompia, yhteiskuntaa tai muita ihmisiä hyödyttäviä?

Kuulin jokin aika sitten hyvän lausahduksen. Se liittyi aiheeseen, jossa pohdittiin ovatko urheilijat narsisteja. En muista tarkalleen miten juttu meni, mutta päätelmä oli se, että todellisuudessa urheilijoita ihaillaan siksi, että he tekevät sitä, mitä 99% ihmisistä ei koskaan tee - etenevät kohti isoja unelmiaan, niitä joista jokainen meistä unelmoi lapsena. Urheilijoille elämä oman lajinsa vaatiman elämäntavan mukaisesti on kuin peli. Ehkä osa heistä toteuttaa juttuaan ulkoisten paineiden alla. Mutta en usko että he ovat niitä, jotka yltävät parhaisiin suorituksiin. Sydämen polte on se juttu, joka tuo huippusuorituksia. Peterin kanssa jutellessa olen jotenkin alkanut ymmärtää sen, miten laji voi samalla olla toisinaan henkisesti järkyttävän raskas mutta silti jotain, mitä ihminen haluaa enemmän kuin mitään muuta. Ja sitä kohti pyrkiminen mielestäni on jotenkin äärettömän kiehtovaa. Mikä saa ihmisen tekemään tällaisia asioita koko muun elämänsä kustannuksella? Ego? Vai joku muu?

Kisaaminen oli minulle ennemminkin kasvumatka kuin varsinainen voittajan nälällä rakennettu kilpaurheilusuoritus. Onko se väärin? Minun mielestäni ei. Peterin mielestä kyllä ;) Tästä ollaan saatu hyviä vääntöjä aikaan. Kisaaminen oli kuitenkin minulle ponnahduslauta johonkin suurempaan: uranvaihtoon, henkilökohtaiseen kasvuun, ehkä jollain tavalla näkyvyyden ja tunnettuuden synnyttämiseen. Ilman kisaamista ja Fastin tukea siinä ei esimerkiksi yrittäjätaipaleeni olisi ollut niin ruusuinen. Sen vuoksi tulen aina olemaan kiitollinen siitä, että kilpailin. Ja jos vielä joskus teen niin, menen kisaan omien motiivieni viemänä, niinkuin aiemminkin. Viime kevään yritys lähteä kisaan ei tullut sydämestä - se oli enemmän itselleni rakentaman paineen ja kuvittelemieni odotusten luomaa, eikä se ole oikea syy lähteä leikkiin.

Mielestäni Gustafsbergin Jutta - jota arvostan hänen yrittäjämentaliteettinsa ja huikean asenteensa vuoksi todella korkealle - on tästä ponnahduslauta-asiasta loistava esimerkki. En siis yritä verrata itseäni Juttaan, mainita vain miten kilpaileminen voi synnyttää jotain paljon suurempaa. Jutan aikaansaama julkisuusmylly on saanut yli 10 000 suomalaista liikkeelle ja parantamaan ruokavaliotaan. Se on aivan huikea saavutus!

Vaikka oma ravintovalmennukseni pohjautuu monella tavalla erilaisiin, enemmän opetuksellisiin kuin suorien ohjeiden laatimisen kautta tuloksia tekeviin metodeihin, olen silti sitä mieltä että kaikki tällainen mitä Jutta&Bull tekevät on mahtavaa promoa koko hyvinvointialalle. Suuren volyymin myötä osa porukasta saa aina aivan loistavia tuloksia. Ne, ketkä eivät saa, hakeutuvat ehkä myöhemmin jonnekin muualle. En haluaisi ajatella ketään tällä samalla alalla toimivaa kilpailijaksi, vaan ennemmin pyrkiä siihen ajatusmalliin että kun toimijoita on paljon, löytää varmasti jokainen sieltä itselleen sopivan valmentajan ja valmennusmallin. Siinä missä Biosignature ja omat Precision Nutritionin filosofioita noudattelevat valmennusoppini sopivat joillekin, toisille ne voivat olla ihan vääränlaisia!

Minun asiakkaistani moni tulee nykyisin vastaanotolle juuri siksi, että he ovat kuulleet saavansa empaattista, yksilöllisesti heidän elämäntilanteensa ymmärtävää valmennusta ja oppivansa syömään oikein sen sijaan, että laatisin heille dieetin jota noudatetaan X viikkoa. Toisille tämä malli sopii ja toisille ei.

Sen olen nähnyt käytännössä tämän 1,5 vuoden aikana, että niistä asiakkaista, joille olen tehnyt "syö tätä ja tätä, ei saa poiketa ruokavaliosta" -dieetin epäonnistumisprosentti elämäntapamuutoksessa on noin 90%. Alussa nimittäin tein lappuja jotka piti kulkea mukana joka paikassa. Huomasin hyvin nopeasti, että se ei ole kestävä malli muutokseen ja monien kohdalla aiheuttaa valtavaa ahdistusta varsinkin kaikissa normaaliin elämään kuuluvissa poikkeustilanteissa. Sen sijaan asiakkaat, jotka alusta lähtien OPETTELEVAT itse mitkä ruoka-aineet heille sopivat, saavat toisinaan hitaammin tuloksia aikaan, mutta nuo tulokset ovat pysyviä. Varmasti monilla GoFatGo-dieettiläisilläkin näin on - niillä, ketkä ymmärtävät että kyse on kokonaisvaltaisesta muutoksesta ajattelutavassa ja arjen rutiineissa.

Minulle on tärkeää, että voin opettaa itseni asiakkailleni tarpeettomaksi. En halua heidän tulevan riippuvaisiksi minun palveluistani. Tämä homma ei ole mikään Painonvartijat, jonne palataan aina takaisin pudottamaan ne kesän tai joulun aikana tulleet viisi kiloa. Haluan, että he oppivat minulta sen mitä on opittavana ja jatkavat omaa elämäänsä uudet ja aidosti opitut asiat takataskussa, riippumatta siitä paljonko minä tästä rahallisesti hyödyn. MUTTA - kisaan tähtäävällä homma on tietysti eri. Tällöin tuon opitun päälle on hyvä rakentaa se tiukka pohja, josta ei luisteta missään tilanteissa.


Palatakseni vielä tähän kisa-aiheeseen... viimeksi mietimme Peterin kanssa sitä, miksi kilpaurheiluun omistautumista sillä todellisuudessa huippusuorituksiin tarvittavalla tasolla ei ymmärretä. Huippu-urheilijan on pystyttävä suhtautumaan olemiseensa toisinaan kylmästikin, kuten Räty tuossa linkittämässäni kolumnissa raadollisesti mainitsee. Siinä saa mennä puoliso yksin juhannustansseihin tai pahimmassa tapauksessa kävellä ovesta ulos, jos ymmärrystä urheilulajin vaatimuksista ei kykene sisäistämään.

Extreme-tuloksia hakiessa myös elämäntapamuuttujan kohdalla tämä sama asia voi pitää paikkansa - siitä hyvänä esimerkkinä PN:n Lean Eating -valmennuksen & Biosignature-mittauksia elämäntapamuutoksensa aikana hyödyntäneen Tytin (tuleva työntekijämme myös!) huikea muutos puolessa vuodessa. Tällaisia tuloksia harvemmin saa aikaan summittaisella, "huvittaakohan mua tänään vai ei" -asenteella. Tytti on valmentajakollega Krista Scott-Dixonin sanojen mukaan "superstar of her mindset and dedication". En voisi olla enempää samaa mieltä! Vai mitä ajattelette tämän kolmen lapsen äidin muutoksesta?

Mielenkiinnolla seuraan minne Tytti päätyy... puolen vuoden aikana likka on aloittanut esimerkiksi maastavedon tekemisen nollista ja vetää nyt sarjoja yli sadalla kilolla. Ihan huimaa! Tässäkin kohti voin vaan sanoa, että tällaisten ihmisten saaminen omaan tiimiin on jotakin mihin kiitossanat eivät riitä. Siinä missä esimerkiksi Peter inspiroi minua kilpaurheilijan hulluudellaan, Tytti puolestaan inspiroi sen kautta että hänellä on kokonainen pesue ympärillään pyöritettävänä ja monta hankalaa elämänkokemusta takanaan. Se antaa toivoa myös tällaiselle tavalliselle tallaajalle, joka toisinaan luiskahtaa siltä omalta unelmiensa tavoittelun uomaltaan ja joutuu pohtimaan, onko itsestä sittenkään siihen mitä on tekemässä.

Kesällä lukemaani Screw It, Let's Do It -kirjaa lainaten:

"Have faith in yourself
Believe that anything can be done
Live life to the full
Never give up"
- Sir Richard Branson

4 comments:

Tiina said...

Hieno ja mielenkiintoinen kirjoitus! Blogiasi on ilo seurata, varsinkin nyt kun päivitystahti on tihentynyt :) Vaikutat olevan todella innostava persoona! :)

Luolamies said...

Mielenkiintoista asiaa ja hieno muutos Tytiltä!!

AnZu said...

Mielettömän hyvää pohdintaa! Taattua Kaisa-laatua :)Tytin muodonmuutos on kyllä uskomaton ja niin on uskomaton muutenkin nainen kun miitissä näin.

Anna said...

Tytti on uskomaton nainen joo.

Kyselit tuossa, että miten terveyskeskuslääkärit jaksaa kohdata jokaisen kerrallaan. Voin kertoa, että ei ole helppoa. Mut se vaan toimii niin, että näkee jokaisen ihmisenä siinä edessä, ja pyrkii keksimään ratkaisun siihen rajattuun ongelmaan, mikä sillä hetkellä päällä on. Koko pakettia ei voi eikä tarvitse samalla kerralla ratkaista.