Helsingin helmiä

|
Olen viime kesästä saakka reissannut Helsingissä tasaisin väliajoin, 1-3 kertaa kuussa useamman päivän reissulla. Jollekin päivittäin pitkiä työmatkoja kulkevalle tämä voisi olla vähän, mutta minun elämääni näinkin yksinkertainen lisäys on tuonut... hmm, toisaalta jännitystä ja toisaalta stressiä! Reissuilla aina treenien, syömisten ja aikataulujen järjestely on oma projektinsa. Varsinkin kun toisinaan työpäivät venyvät lähes 14-tuntisiksi. Periaatteessa tuossa ei ole mitään järkeä, mutta toinen vaihtoehto on sitten viipyä Helsingissä viikko. Ennemmin elän tätä elämääni Tampereella ja käyn pikavisiitillä tekemässä intensiivipäiviä.

Olen majaillut milloin siskoni tai ystäväni luona Punavuoressa tai Satun luona Espoossa. Siinä missä Satun kanssa aiemmin juttua riitti fitnessistä aamusta iltaan, liikkuvat puheenaiheet nykyisin enemmän funktionaalisen lääketieteen ihmeellisessä maailmassa (käymme kuukausittain samoja kursseja Paula Heinosen opetuksessa) ja muissa "tavallisen elämän" aiheissa. Niin ne ajat vaan muuttuu. Kahdesta fitnesshörhöstä on kasvanut ilmeisesti jotain muuta. Liekö se huonoa kehitystä loppupeleissä, jos välillä katseen siirtää omasta navasta ympäröivään maailmaan :)

Rrrrrakastan Helsingissä Punavuoren, Ullanlinnan ja Eiran aluetta. Siellä tulee käytyä usein kävelylenkeillä ja muuten vaan samoilemassa. Joka reissun must-visiitteihin kuuluu aina Korkeavuorenkadun Sis Deli. Sen edessä on rakkaan pikkusiskon kanssa juotu monet aamuteet ja -kahvit.

Kahdella viime kerralla olen poikennut Helsingissä myös uudessa Caneli Cafe & Shopissa (Iso Roba 46 C) smoothiella ja raakasuklaalla. Siellä persoonallisen Nima-omistajan käsissä syntyvät herkkusmoothiet superfoodeilla höystettyinä. Viimeksi mukaan tarttui myös ärhäkän makuinen ja aika lujaa potkiva Marine Phytoplankton, jota olen lätrännyt ennen ja jälkeen treenien. Plussaa muuten Canelille siitä, että saa puhua englantia :)

Viimeksi kävin visiitillä Canelissa Kemikaalicocktailin Nooran kanssa, joka arvoituksellisesti bloggasikin paikasta kivojen kuvien kanssa Kempparissa otsikolla "!!!". Hauskasti olin osunut tuon yhden ruudun nurkkaan :) Nooran kanssa aloittelemme tässä syksyn mittaan kuntoprojektia. Katsotaan mitä alkaa tapahtumaan säännöllisen kotitreenin myötä! Samana päivänä paikalle osui myös Viidakkomies-Olli ja juttuahan olisi tietysti taas piisannut vaikka useammaksi tunniksi.



Elokuun alun reissun jännittävin tapahtuma oli Tammen kustantamolla käyminen. Tapasin tulevan kustannustoimittajani ja löimme lukkoon aikatauluja Biosignature-aiheisen kirjani tiimoilta. Sain toukokuussa Suomen Tietokirjailijoiden apurahan kirjaa varten. Enpä olisi tuota hakenut ilman isäni kannustusta! Apurahojen tultua julki sain myös yhteydenoton Tammelta ja kuulin heidän kiinnostuksestaan kustantaa kirja. En voi taas kun pyöritellä silmiä, koska monta vuotta jossain mielen sopukoissa on siintänyt unelma kirjan julkaisemisesta. Ei mitään sellaista kirjaa, joka painetaan jossain autotallissa ja myydään naapureille. Vaan sellaisen kirjan, joka puhuttaa ihmisiä, näkyy kirjakauppojen mainoksissa ja on siellä standilla näkyvissä uusien kirjojen joukossa. Katsotaan miten tämän kanssa käy, mutta jännältä tämä kaikki kuitenkin tuntuu :)


Parin viikon päästä on taas seuraava reissu tiedossa. Tällä kertaa olen Helsingissä viikon, kun sinne on nyt kasautunut niin paljon kaikenlaista tekemistä. Olen jotenkin niin iloinen, että lokakuun jälkeen uudet asiakkaat pääsevät Annen ja Emman hoiviin, jotka ovat Helsingissä tavoitettavissa viikottain. Esimerkiksi toukokuussa tapasin viiden Helsinki-päivän aikana yli 60 asiakastani. Normaaleihin päiviin mahtuu useimmiten 12-16 asiakasta riippuen siitä, kuinka monta uutta on tulossa. Huhtikuusta asti on moni joutunut jonoon, kun paikkoja ei vaan ole riittänyt kaikille jotka haluaisivat tulla mittaukseen.

Tuolloin maalis-huhtikuussa piiputin oikein kunnolla. Olin ottanut käytännössä kaikki asiakkaat vastaan, haluten auttaa kaikkia ja yrittäen olla kaikille kaikkea. Tämän seurauksena illat venyivät koneen äärellä monesti yöhön ja omat treenit jäivät minimiin, kun itsestä ei vaan enää riittänyt yhtään mihinkään. Eli sekin nähtiin ettei tuo ole kovin toimiva konsepti! Kamalinta tällaisessa tilanteessa on se, ettei sitä halua myöntää ääneen. Häpesin tilannetta niin paljon, että en kehdannut sanoa oikein kenellekään.

Nyt vasta tajuan, että olen pitkään itse vähätellyt sitä, miten loppuun kulutin itseni. Tällä hetkellä yksi tärkeimmistä asioista onkin se, että opin vetämään rajat sille, kuinka paljoon minun tulee riittää ja ylipäätään kenelle. Kun töitä tekee poltteella ja on tällainen juniori näissä hommissa, tulee usein tiettyjen asiakkaiden juttuihin paneuduttua monenkin päivän ajaksi. Onko se tyhmyyttä, että tekee enemmän kuin odotetaan? Vai jotain muuta? Janoan vastausten löytämistä kysymyksiin, joihin edes lääkärit eivät ole osanneet sanoa juuta eikä jaata. Kerron kyllä avoimesti, etten yritä leikkiä lääkäriä, se ei ole minun hommani. Tällöin luen lisää, kyselen, kaivan tietoa ja yritän löytää jonkun langanpään mihin tarttua. Joskus se onnistuu ja joskus ei. Ehkä tässä on vielä ripaus sitä insinööriminää, joka rakastaa ongelmanratkaisua.

Charles Poliquinin neuvo viime marraskuussa minulle: "Become a problem solver."

Ja sitähän kohti tässä vähitellen on menty.

Täytyy muuten sanoa, että en pysty käsittämään kuinka esim. terveyskeskuslääkärit pystyvät tekemään omaa työtään. Sellaisessa hommassahan ihmisiä tulee sisään kuin liukuhihnalla. Miten työhön voi asennoitua niin, että pystyy ottamaan jokaisen vastaan omana yksilönään, jaksaen aidosti kuulla heidän tarinansa ja neuvoa välittäen?

Tunnistan itsessäni nykyisin herkemmin sen, kun oman jaksamisen raja alkaa ylittyä. Siinä kohti ihmiset eivät tahdo enää pysyä mielessä ja läsnäolo on hankalampaa kuin normaalisti. Hetkessä ajatukset tahtovat siirtyä jo seuraaviin asioihin jotka pitää muistaa. Se ei tunnu kivalta, koska haluan että jokainen vastaanotollani käyvä voi aidosti tuntea sen, että olen hänestä yksilönä kiinnostunut. Sillä tavalla toivon itse saavani palvelua, kun käyn muiden vastaavanlaisissa ammateissa toimivien luona.

Nyt vasta olen alkanut havahtumaan siihen, että valmentajankin pitäisi hankkia itselleen henkilökohtainen valmentaja. Ehkä näin ne omat palikat pysyisivät kasassa paremmin ja loppuunpalamisen voisi välttää. Mielenkiinnolla odotan, mitä tästä syksystä tulee, kun apuna on jälleen Teemu ja tuttavaporukalla koottu Mastermind-rinki, josta tsemppihenkeä ei ainakaan puutu.

3 comments:

Anu said...

En olisi Kaisa voinut kuvitella parempaa valmentajaa kun sinä! :) Ihan oikeasti. Minusta tuntu aina, että olet kiinnostunut ja se oli ihan hiton tärkeetä. Mutta itestäännii pittää pittää huoli!

Sanna said...

Kirjaprojekti kuulostaa todella hienolle jutulle :) Onnea Kaisa ihan kauheasti!!! Ja ihan suotta pohdit panostasi valmentajana keväällä: Loistava mentori olit silloin ja olet edelleen!

HeidiA said...

Ihan mahtavaa että julkaiset kirjan! En malta odottaa että se ilmestyy ja pääsen ahmimaan sisältöä.
Olet loistava kannustaja ja vaikka kuinka tuntee olonsa välillä masentuneeksi ja tulee mieleen "ei tästä mitään tule", ei tarvitse kuin käydä lukemassa blogiasi niin ihan takuulla löytää taas ilon itsensä löytämiseen ja terveenä pysymiseen! Jatka samaan malliin! =)